lauantai 21. joulukuuta 2013

Kirjoitus varainhankinnasta Helsingin Sanomissa

Varainhankinnan merkitys kasvaa jatkuvasti Suomen taide- ja tiedekentällä. Kirjoitukset aiheesta ovat lisääntyneet.

Oma kirjoitukseni julkaistiin Helsingin Sanomien mielipideosastolla tänään otsikolla Varainhankinta kannattaa valjastaa valttikortiksi.

Pakkohan se oli kirjoittaa tämä vastine, kun kahvi meni kurkkuun luettuani toimittaja Vesa Sirénin jutun Yhdysvalloissa taide pyörii varainker(j)uulla torstaina. 

Keskustelu varainhankinnasta on alkanut. Tulevaisuuden menestyjiä ovat ne organisaatiot, jotka aloittavat varainhankinnan nyt.

lauantai 7. joulukuuta 2013

Itsenäisyyspäivän konsertin jälkimainingeissa

Musiikkia ei voi ajatella järjellä, se on on sydämeen käyvää tunnetta. Näin totesi säveltäjä Lasse Mårtensson Aamulehdessä eilisen, tasavallan presidentti Sauli Niinistön isännöimän itsenäisyyspäivän konsertin jälkeen.

Kuulun niihin ihmisiin, jotka saavat syvimmät tunne-elämyksensä eri taidemuodoista juuri musiikin kautta. Ei siis ihme, että itsekin eläydyin eiliseen konserttiin kyynel silmäkulmassa. Minuun teki erityisen vaikutuksen Maria Ylipään ja Waltteri Torikan Myrskyluodon Maija -duetto sekä Vesa-Matti Loirin Lapin Kesästä loihtima tunnelmallinen ja minimalistinen versio. Kappaleen aloittaminen kanteleen sävelin pysäytti ja vei ajatukset Lapin soliseviin puroihin.

Tehdessäni varainhankintaa taiteen ja kulttuurin saralla, seuraan tunteiden viitoittamaa tietä ja autan niitä taideorganisaatioita ja taiteilijoita, jotka koskettavat minua. "Don't work for a cause you don't believe in", oli elämänohje yhdeltä New York Universityn professorilta, Timothy Higdonilta. Päivätyössäni Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa etsin myös koskettavia tositarinoita siitä, miten huippututkimus on auttanut tavallisia ihmisiä. Lastensairaalakaan ei pärjäisi yksinään, ellei myös lääketieteen tutkimusta ja uusia läpimurtoja hoitokeinojen löytymisessä tuettaisi.

Santtu-Matias Rouvalin huikea tie


Ilokseni seurasin myös kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin työskentelyä. Lennokasta ja vekkuleita ilmeitä. "Se meni hyvin; ainakin omasta mielestäni", Santtu virnisteli konsertin jälkeen. Santtu on noussut lyhyessä ajassa yhdeksi halutuimmaksi nuoreksi kapellimestariksi kansainvälisesti. Kaveri on äärimmäisen lahjakas ja persoonallinen.

Itse tapasin Santun jo vuonna 2006, kun Subilla pyörivän Not Born to Rockin kuvaukset alkoivat. Neljästä klassisesta muusikosta tehtiin rokkibändi, ja jokaiselle annettiin eri soitin, kuin mikä on hänen omansa. Lime Hill Quartetissa soittavalle Erkki Rännälille lankesi laulusolistin rooli, Santun käteen laitettiin kitara. Ja kun juontaja Wallu Valpio opasti bändiläisiä lukemaan pornolehtiä keikkabussissa, Santtu kyseenalaisti asian suurinpiirtein näin: "Mutta, jos kukaan ei näe bussin sisälle, miksi ei voi yhtälailla lukea Metsästäjä-lehteä, joka on mielenkiintoisempi".


Santtu-Matias Rouvali, Erkki Rännäli ja Hessu Parviainen Not Born to Rock -ohjelmassa, jota esitettiin marraskuusta 2007 tammikuuhun 2008. Kuva Katso-lehden arkistosta. Lue lisää täältä.

Taidemuotojen yhteiseloa


Itsenäisyyspäivän konsertti oli riemuylistys suomalaiselle taiteelle ja kulttuurille. Erityisen ilahduttavaa oli eri taidemuotojen yhdistäminen toisiinsa.

Tila lienee rajannut mahdollisuuksia, sillä itse olisin toivonut entistä laajempaakin elämyskavalkadia myös tanssin ja teatterin keinoin.

Tulevaisuudessa eri taidemuotojen osaajat ja organisaatiot joutuvat yhdistämään voimansa yhä enemmän. Kävijöitä täytyy koukuttaa uusilla keinoilla, ja loihtia uudenlaisia elämyksiä.

Kulttuuri osa maanpuolustusta?


Presidenttiparin valitsema konsertti puhuttelee myös toisesta näkökulmasta. Kirjailija Sofi Oksanen totesi Puolustusvoimain komentajan Maanpuolustuspäivässä 23. lokakuuta, että kulttuuri on yksi maanpuolustuksen keino.

Oksanen viittasi Viron lähihistoriaan. Vaikka Neuvostovallan aikana vironkieliset julkaisut olivat kiellettyjä, jokaisessa kodissa oli kirjakylly. "Kirjahylly oli passiivista vastarintaa". Oksasen ajatuksia voi lukea lisää 7.11. julkaistusta Ruotuväki-lehdestä.

Tämän itsenäisyyspäivän juhla kosketti. Odotukset ensi vuodesta ovat korkealla.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Haastattelu Länsiväylässä ja Keski-Uusimaasssa

Kuluneet viikot kotisivujeni julkaisun jälkeen ovat olleet hurjan kiireisiä, mutta samalla ihania. Työ Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa on erittäin kiehtovaa ja mielenkiintoista. Olen lisäksi pitänyt luentoja sekä taideorganisaatioille että Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Arts Management -opiskelijoille. Huomenna pidän jälleen luennon 30 asiantuntijalle, jotka edustavat eri taideorganisaatioita.

Näiden lisäksi minusta tehtiin myös henkilöhaastattelu Keski-Uusimaahan. Juttu julkaistiin myös Länsiväylässä. Sen voi lukea täällä.



© Ari Mäkelä


© Ari Mäkelä

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Uusi blogi ja kotisivut

Uusi aika on koittanut. Taiteen ja rahan kiistelty liitto -blogini on vaihtanut kotinsa Kauppalehden sivuilta osoitteeseen blogi.lehmuskumpu.com upouusille kotisivuilleni www.lehmuskumpu.com. Myös nimi on vaihtunut. Uusi blogi on nimeltään Taide, tiede ja raha.

Pureudun tässä blogissani sekä taiteeseen että tieteeseen. Sekä rahan ja varainhankinnan näkökulmasta että ilmiöiden ja tapahtumien näkökulmasta. Vierailen välillä siis myös konserteissa, taidenäyttelyissä ja erilaisissa yliopistojen ja tieteen tapahtumissa.

Englanninkielinen blogini Arts, Science & Money käynnistyy myös näillä uusilla kotisivuillani.

Tervetuloa lukijaksi ja kommentoijaksi!

Kiitos kotisivujeni tekijöille


Omat kotisivut ovat olleet pitkäaikainen unelmani. Nyt tämä haave on vihdoin totta osoitteessa www.lehmuskumpu.com. Sivut ovat sekä suomeksi että englanniksi.

Iso kiitos kotisivuista graafikko Maaret Borgille, joka loihti aivan fantastisen visuaalisen ilmeen ja toimi webbisivujeni pääarkkitehtinä. Olen äärimmäisen kiitollinen miehelleni Ari Mäkelälle, joka antoi luvan käyttää ihania, ottamiaan New York -kuvia sivuillani. Ari oli muuten kovasti apuna sivujen työstämisessä. Henkilökuvista kiitos kuuluu puolestaan Natalia Baerille.

Yhteinen matkamme taiteen ja tieteen varainhankinnan parissa alkakoon. Toivon, että välität viestiä sivuistani kaikille aihepiiristä kiinnostuneille.

tiistai 10. syyskuuta 2013

New York City Opera turvautuu kriisissään myös yhteisörahoitukseen

New York City Opera (NYC Opera) kärvistelee kriisissä. Syvä talousahdinko onkin saanut organisaation ottamaan uudenlaisen otteen varainhankintaansa. Ooppera lähestyy nyt suurten lahjoittajien lisäksi myös laajempaa kohderyhmää yhteisörahoituspalvelu Kickstarterin kautta. Amerikkalaisia kosiskellaan tukemaan taidelaitosta miljoonalla dollarilla.

Ei ole tavallista, että NYC Operan kaltainen iso taideorganisaatio valjastaisi myös yhteisörahoituspalvelun omaan varainhankintaansa. Yleensä organisaatioiden varainhankinnassa keskitytään kolmeen tärkeään kohderyhmään: yksityislahjoittajiin, yrityksiin ja säätiöihin. Niin normaalioloissa kuin kriisissäkin. Erityisen tärkeä merkitys on suuria lahjoituksia tekevillä yksityishenkilöillä. Rikkaat oopperan ystävät voivat olla halutessaan nopealiikkeisiä ja saada aikaan merkittäviä asioita. Taustalla on pitkäjänteinen ja strateginen työ lahjoittajasuhteiden luomiseen ja hoitamiseen.

Yhteisörahoitus on sitä vastoin ollut kätevä rahoituskanava yksittäisille taiteilijoille ja vapaille ryhmille.



Historian suurin varainhankintaponnistus


New York City Opera on julistanut hätätilan ja ilmoittanut tarvitsevansa seitsemän miljoonaa dollaria syyskuun loppuun mennessä voidakseen turvata kuluvan esityskauden. Kaikkiaan NYC Opera tavoittelee 20 miljoonaa dollaria, jotta sen toiminta voisi jatkua tulevillakin kausilla.

Summa on kaksinkertainen viimevuotiseen varainhankintaan verrattuna ja korkein koko oopperan historiassa, kuten New York Times kirjoittaa.

Organisaatio vailla kirkasta toiminta-ajatusta?


Vuonna 1943 perustetun oopperan alkuperäinen toiminta-ajatus oli hieno. Samalla kun Metropolitan Opera toi klassikkoja ja isoja nimiä lavalle, NYC Opera otti kansanoopperan roolin. Painopiste oli amerikkalaisissa teoksissa, rohkeissakin kokeiluissa ja tuoreissa kyvyissä.

Paletti ei kuitenkaan pysynyt kasassa ja ooppera joutui talousvaikeuksiin jo vuosia sitten. Haistoin ongelmia jo haastatellessani oopperan varainhankintajohtajaa tutkimustani varten toukokuussa 2011. Ongelmat kärjistyivät vähän myöhemmin samana vuonna, ja ooppera joutui hylkäämään kotiteatterinsa Lincoln Centerissä. Vierailu uudessa toimistorakennuksessa syksyllä 2011 oli puiseva ja enteili lopun alkua. Uusi varainhankintajohtaja lupaili lisätietoja sähköpostilla, mutta näitä ei koskaan kuulunut. Hänkään ei ole enää oopperan palveluksessa.

Samaan aikaan Metropolitan Opera porskutti eteenpäin ja teki maailmanvalloitustaan tuomalla oopperansa myös elokuvateattereihin.

New York Times kirjoitti jo kesäkuussa 2012, että NYC Opera ei ole enää entisensä. Lehden mukaan organisaatio on menettänyt kiinnekohtansa sen alkuperäiseen toiminta-ajatukseen. Vuodesta 2009 organisaatiota luotsannut George Steel ei ole onnistunut toiminta-ajatusta kirkastamaan.

Kuuluuko New York City Operan avunhuuto vai jääkö tämä kansanooppera osaksi Yhdysvaltain historiaa?

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Tutkimus Dance Theatre of Harlemista julkaistu

Blogissani on ollut hiljaiseloa kevään aikana – ja aiheesta. Työstin kahta tutkielmaa varaihankinnasta: Sibelius-Akatemialle ja New York Universitylle.

Dance Theatre of Harlemia koskeva tutkimus julkaistiin tänään. Sibelius-Akatemian julkaisema uutinen aiheesta löytyy täältä.

Samanaikaisesti julkaistiin Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajan, Hanna Ojamon, tutkielma talouskriisin vaikutuksista Kiasmaan ja MoMA PS1:een New Yorkissa.

Kannattaa tutustua molempiin tutkimuksiin.

Lehmuskummun tutkielma: Attracting and Maintaining Funders after an Internal Crisis in an Arts Organization Case: Dance Theatre of Harlem

Ojamon tutkielma: Strategy or Survival? The Economic Crisis and Its Effects on Affiliate Contemporary Art Museums: Cases of PS1 and Museum of Contemporary Art Kiasma

Nyt tämä blogi hiljenee kesätauolle. Palataan uuden sisällön ja uusien tuulien kera syys-lokakuussa.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Kulttuurilta miljoona pois – varainhankinnan tärkeys korostuu

Törmään hämmentävän usein keskusteluissa seuraavanlaiseen ajatteluun: jos taide- ja kulttuuriorganisaatiot käynnistävät aktiivisen varainhankinnan ja saavat rahaa myös yksityishenkilöiltä ja yrityksiltä, valtion rahoitus vähene entisestään. Valitettavasti tämä julkinen rahoitus saattaa vähentyä muutenkin. Ministeri Paavo Arhinmäki ilmoitti eilen, että ministeriön kulttuuriin ja taiteeseen kohdistuvista määrärahoista leikataan miljoona euroa.

Helpotuksen huokaus


Monet helpottuivat kuullessaan, että säästö on "vain" miljoona ja sekin otetaan ministerin omasta kakusta – siitä potista, joka on tarkoitettu yllättäviä tilanteita varten. Alunperin odotettiin 10 prosentin säästöjä, mutta säästöt jäivätkin tuosta kolmanekseen. Kansallisoopperan pääjohtaja Päivi Kärkkäinen huokasi helpotuksesta julkisesti.

Rahoituspohjan laajennus


Minkä vuoksi julkinen ja yksityinen raha koetaan Suomessa mustavalkoisesti toistensa kilpailijoiksi? Eikö olisi kaikkien edun mukaista, että kulttuurin ja taiteen julkinen rahoitus jakautuisi nykyistä useammalle taholle ja että se toimisi sulassa sovussa yksityisen rahan kanssa.

Rahoitusalalla tätä kutsutaan riskien hajauttamiseksi. Kaikkea ei kannata laittaa yhteen koriin. Jos kori heilahtaa, kaikki on menetetty. Ihanteellisessa tilanteessa taideorganisaatio saa rahoitusta niin valtiolta kuin yksittäisiltä lahjoittajilta, säätiöiltä että yrityksiltä.

Varainhankinta kilpailuetuna


Varainhankinta ei ole taide- ja kulttuurialalla Suomessa vielä pakollista. Tämä on hyvä, sillä moni organisaatio ei olisi vielä valmiskaan ja tarvitsee apua valmisteluihin. Toiminta-ajatuksen ja siitä johdetun strategian täytyy olla viimeiseen asti hiottu ja budjettiin linkitetty. Pääviestin täytyy olla kirkkaana mielessä: miksi sijoittaa juuri meidän organisaatioomme ja miksi juuri nyt. Viestintään ja markkinointiin täytyy satsata, jotta päästään varainhankinnan ytimeen: pitkäaikaisten suhteiden luomiseen.

On kuitenkin aivan selvää, että ne taideorganisaatiot, jotka lähtevät kehittämään strategista varainhankintaa ensimmäisten joukossa, saavat lyömättömän kilpailuedun. Yksi kätevä keino on erilaisten jäsenyysohjelmien rakentaminen. Tarjoa mahdollisuus tavata taiteilijoita, ostaa lippuja ensimmäisten joukossa ja kurkistaa verhojen taakse. Kaikki, mitä ei suoraan rahalla saa, kiinnostaa aina.

Miksi et hyppäisi kilpapyörän selkään naapuriorganisaatioiden vielä kävellessä?

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Haluatko tukea Lincoln Centeriä?

Tämä viikko on ollut mielenkiintoinen. Tutkimuskiireideni keskellä olen saanut postitse kaksi lahjoituspyyntöä: toisen esittävien taiteiden keskukselta, Lincoln Centeriltä ja toisen keskuspuistosta huolehtivalta Central Park Conservancylta. Molempien viesti on sama: pyyntö liittyä organisaation jäseneksi tai ystäväksi – lahjoittajaksi.



Tartu kiinni kävijään ja ystävysty!


Lincoln Centerin kirje on aavistuksen mielenkiintoisempi. En nimittäin ole tukenut organisaatiota aiemmin. Aktiivisena ja aloitteellisena Lincoln Center on huomannut, että kävin tammikuussa sen konserttitiloissa: filippiiniläisen musikaalilegendan, Lea Salongan, konsertissa. Tämä järjestettiin Lincoln Centerissä, osana American Songbook -konserttisarjaa.



Lincoln Center osoittaa aktiivisuuttaan ja tarttuu kiinni kävijään. Kuka olisikaan todennäköisempi lahjoittaja kuin sellainen, joko on ihastunut käydessään paikassa konsertissa?

Kirjeessä kosiskellaan liittymään Lincoln Centerin ystäväksi. Kaupallisella puolella puhuttaisiin kanta-asiakkaista, mutta yleishyödyllinen organisaatio haluaa astetta syvällisempää suhdetta.

Lincoln Center tarjoaa ystävälleen mahdollisuutta ostaa lippuja ennenkuin ne menevät julkisesti myyntiin. Lisäksi luvassa on kutsuja vain jäsenille suunnattuihin harjoituksiin sekä alennuksia lähiseudun liikkeisiin.

Rakastatko puistoasi?


Central Park on New Yorkin sydän. Ei siis ihme, että kosiskelu alkaa lauseella: "Oletko ollut rakastunut puistoosi lähiaikoina"?

"Puistosta voi nauttia sadoilla tavoilla ympäri vuoden: lenkkeilemällä puiden ympäröimänä, käymällä sunnuntaikävelyllä Mall-kävelykadulla, nauttimalla piknikistä, pelaamalla pallopelejä, katselemalla lintuja ja luistelemalla."



Jos nämä kirjeet olisivat tulleet minulla pari vuotta sitten, en olisi lahjoittanut. Syykin on selvä: minulla ei ollut suhdetta näihin paikkoihin. Lähes kolmen New York -vuoden aikana tuo suhde on kuitenkin muodostunut. Halu lahjoittamiseen on myös kasvanut.

Uskon täysipainoisesti amerikkalaisen varainhankinnan keskeisimpään mantraan: varainhankinta on suhteiden luomista ja pitkäjänteistä toimintaa. Ne suomalaiset taideorganisaatiot, jotka oivaltavat tämän jo nyt ja alkavat rakentaa pitkäaikaisia suhteita, saavat huikean kilpailuedun muihin verrattuna.


Tutkijan hattu päähän


Nyt palaan takaisin kahden tutkimuksen pariin. Toinen tutkimus käsittelee Dance Theatre of Harlemin varainhankintaa vuosien 2004 ja 2013 väliseltä ajalta. Toinen puolestaan koskee yliopistoiden varainhankintaa.

Mielenkiintoista ja inspiroivaa. Mutta kaikkiaan 45 haastattelun ja muun aineiston purkaminen sekä analysointi pitävät kiireisenä vielä huhtikuun loppuun asti.

torstai 7. maaliskuuta 2013

Kiitä nopeasti ja muista hoitaa suhdetta

Minulta kysyttiin tällä viikolla, että voiko amerikkalaisen varainhankintamallin kopioida suomalaiseen taideorganisaatioon. Ei – mitään ei voi suoraan kopioida. Mutta ilman muuta Amerikasta voi hakea siellä toimivia malleja ja soveltaa niitä Suomeen. Joka puolella maailmaa varainhankinnassa korostuu kaksi asiaa: kiittäminen ja suhteiden pitkäjänteinen hoitaminen.

Kiitä aina 24 tunnin sisällä


Kiittäminen on äärimmäisen tärkeä osa koko amerikkalaista virallista asiointi ja -liike-elämäkulttuuria. Ja se pitää tehdä nopeasti; mieluiten seuraavan vuorokauden sisällä. Kiittäminen on niin oleellista, että sen puuttumisen huomaa vieläkin radikaalimmin.

Teen itse parhaillaan kahta tutkimusta: sekä taideorganisaatioiden että yliopistojen varainhankinnasta Amerikassa. Kiittämisen kulttuuri on iskostunut selkäytimeeni ja olen parhaani mukaan lähettänyt kaikille noin 40 haastattelemalleni henkilölle – niin Suomessa kuin Yhdysvalloissa – kiitosviestin vuorokauden sisällä haastattelun jälkeen.



© Glassdoor Blog

Varainhankinnassa kiittäminen on elinehto. Lahjoittakandidaattia kiitetään kiinnostuksesta ja mahdollisuudesta tavata sekä itse tapaamisista. Tietyt pelisäännöt astuvat voimaan lahjoituksen jälkeen: jokaiselle lahjoittajalle lähetetään summasta riippumatta käsinkirjoitettu kiitoskortti mahdollisimman pian lahjoituksen saamisen jälkeen. Sama lähetetään yrityskumppaneille. Allekirjoittajana on paitsi lahjoituksen pyytäjä, myös organisaation johtaja.

Suhteen hoitaminen


Toinen tärkeä periaate on suhteen hoitaminen.

Aivan aluksi mahdolliset lahjoittajat ja nykyiset lahjoittajat pisteytetään katsomalla kolmea asiaa:

  • olemassa oleva yhteys organisaatioon (linkage): tunteeko lahjoittajakandidaatti esimerkiksi hallituksen jäseniä tai onko hän tehnyt vapaaehtoistyötä?
  • mahdollisuus tehdä lahjoituksia (ability): mikä on henkilön varallisuus, millaisia lahjoituksia on mahdollista pyytää?
  • kiinnostus (interest): mikä on lähinnä lahjoittajan sydäntä, mikä puhuttelee häntä parhaiten? Jos lahjoittaja on kiinnostunut esimerkiksi koulutuksesta, voisiko häntä houkutella lahjoittamaan teatterin yleisötyölle tai taidekasvatusprojektille esitysten sijasta?

Moni haastattelemistani asiantuntijoista on verrannut lahjoittajasuhteiden hoitamista avioliittoon. Ensin kartoitetaan mahdolliset kumppanit ja selvitetään yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Kun yhteys on löytynyt, tutustutaan ajan kanssa. Lahjoittajakandidaatti kutsutaan teatteriesityksiin, katsomaan taidekasvatusprojekteja lasten kanssa, keskustelemaan taiteilijoiden kanssa ja kuuntelemaan taiteellisen johtajan maalaamaa näkymää tulevasta. Lahjoitus on kuin sormusten vaihtaminen. Lahjoituksesta alkaa uusi – toivottavasti elinikäinen – suhde, jota täytyy vaalia jatkuvasti.



Viestinnän "hampurilaismalli"


Yleispätevänä sääntönä viestintään on vielä yksi ohje: viestinnän hampurilaismalli. Tämä koskettaa kaikkea viestintää; varainhankinnan ulkopuolellakin.

Aloita aina myönteisellä viestillä ja lopeta myönteiseen viestiin. Pihvi eli itse asia on tuossa välissä. Kun viestin rakentaa tällä periaatteella, välissä voi sanoa hankalankin asian.

Tämä asia tuli mieleeni tällä viikolla, kun sain suomalaiselta taidealan osaajalta sähköpostin, josta puuttui sekä kiittäminen että hampurilaismalli. Viesti sisälsi pelkän pihvin. Kolme vuotta Amerikassa asuneena viesti särähti korvaani.

Ne, jotka taitavat nopean kiittämisen ja muistavat hampurilaismallin viestinnässään, erottuvat Suomessa edukseen.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Lahjoitus taiteelle – hyväntekeväisyyttä vai sijoitus?

Lahjoitukset Punaiselle Ristille tai Greenpeacelle on helppo nähdä hyväntekeväisyytenä. Entä lahjoitukset taideorganisaatiolle? On harhaanjohtavaa ajatella, että lahjoitus olisi puhdasta hyväntekeväisyyttä. Se on hyvä nähdä enemmänkin sijoituksena. Sama sijoitusnäkökulma tuli esille, kun haastattelin eilen Upper Manhattan Empowerment Zonen (UMEZ) asiantuntijoita tutkimustani varten.

Sijoitus vipurahoituksella


UMEZ keskittyy nimensä mukaisesti auttamaan Manhattanin pohjoisosan organisaatioita. Taiteen ja kulttuurin saralla se auttaa paikallisia organisaatioita sekä kehittämään että kasvattamaan toimintojaan. Hyvinvoivat taideorganisaatiot piristävät alueen taloutta ja tuovat hyvinvointia.

UMEZ on ollut yksi Dance Theatre of Harlemin (DTH) tärkeimmistä rahoittajista viimeisen kolmen vuoden aikana. Se on antanut DTH:lle apurahoja yhteensä reilusti yli puolen miljoonan dollarin edestä. Koska apurahat ovat UMEZille sijoitus, niihin on sisältynyt tiukkoja raportointivaatimuksia. Mielenkiintoisesti UMEZ on käyttänyt myös vipurahoitusmallia: DTH sai lisärahoitusta, kun se onnistui laajentamaan rahoituspohjaa yleisemminkin.




Dance Theatre of Harlemin uuden ammattiryhmän jäseniä vuotuisessa Vision-gaalassa tiistaina.


Sijoita vain niihin, joihin uskot


Sijoitusnäkökulma saattaa kuulostaa karulta, mutta asian voi ajatella toisinkin päin. Eikö ole järkevää lahjoittaa rahaa vain niille organisaatioille, joihin uskoo? Koska meidän kaikkien makumme on erilainen, lahjoitukset jakaantuvat luonnostaankin usealle eri taidealalle ja -organisaatiolle. Miksi sijoitus? Siksi, että kaikki me lahjoittajat haluamme nähdä taideorganisaation kasvavan ja tuovan lisää sisältöä.

Jos jokin organisaatio ei onnistu keräämään lahjoituksia, ongelma on joko organisaation toiminnassa tai sen resursseissa. Joko toiminta-ajatukselle ei ole kysyntää, organisaation taidetta ei arvosteta tai organisaatiolla ei ole tarpeeksi henkilötyövoimaa strategisen varainhankinnan tekemiseen. Mikäli taideorganisaatio on yhteiskunnalle tärkeä, on tärkeää, että valtio astuu voimakkaammin apuun tässä kohti.

Kuinka paljon julkista rahaa?


Kuinka paljon taideorganisaatioiden tulisi saada julkista ja kuinka paljon yksityistä tukea? Yleispätevän vastauksen antaminen on täysin mahdotonta. Paras malli on jossakin yhdysvaltalaisen minimaalisen tuen ja eurooppalaisen vahvan tuen välimaastossa. Guardianin taannoisessa artikkelissakin herätettiin keskustelua samasta julkisen ja yksityisen rahan tasapainoilusta.

On tärkeää, että valtio turvaa tietyn perusrahoituksen, sillä taidetta ja kulttuuria ei tehdä pelkästään niiden itsensä vuoksi. Taiteella on monenlaisia vaikutuksia niin tunnetilojen luomisesta yleissivistyksen nostamiseen kuin terveydellisiinkin vaikutuksiin. Puhumattakaan luovuuden kasvattamisesta. Kaikki tämä vaikuttaa myönteisesti hyvinvointiin ja elämänlaatuun. Julkisen tuen avulla taide tulee kaikkien saataville.

Mikäli kaikki rahoitus tulee yksityisiltä lahjoittajilta, taideorganisaation elämä on epävakaampaa. Riski rahavirran loppumiselle on aina olemassa. Näistä syistä hedelmällisin vaihtoehto löytyy yhdysvaltalaisen ja eurooppalaisen mallin välistä.

Nykyisessä suomalaisessa mallissa on yksi iso haaste – valtion tuki ei jakaudu tasaisesti taideorganisaatioille. Lisäksi pieni joukko ihmisiä tekee päätökset tuensaajista. Miten uusien organisaatioiden ja tuoreiden ideoiden on mahdollista nousta pinnalle?

P.S. Kiitos Jukalle artikkelivinkistä!

tiistai 26. helmikuuta 2013

Liiketoiminnan ja lahjoittamisen voi yhdistää

Amerikkalaisia suuryhtiöitä moititaan usein itsekkyydestä ja ahneudesta. Occupy Wall Street on kaikkien mielessä. Big business on paha jättiläinen, joka tekee vain tuhoa ympärillään. CECP – Aiemmin Committee Encouraging Corporate Philanthropy – iskee juuri tähän rakoon. Vuodesta 1999 lähtien toiminut, Paul Newmanin perustama, organisaatio kannustaa, yllyttää ja rohkaisee suuryritysten toimitusjohtajia lahjoittamiseen ja yhteiskuntavastuuseen – antamaan takaisin niille yhteisöille, joissa yritys toimii.

CECP:n uusi brändi ja tavoitteet


CECP julkisti uuden brändinsä ja entistä kunnianhimoisemmat tavoitteensa eilen maanantaina, vuotuisessa toimitusjohtajien seminaaripäivässään (2013 Board of the Boards CEO Conference) New Yorkissa.


CECP:n toiminta-ajatuksena on koota yhteen maailman johtavien yhtiöiden toimitusjohtajia sekä innostaa ja sitouttaa heitä auttamaan yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisussa samalla, kun he johtavat menestyksestä liiketoimintaa. Verkottoituminen ja parhaiden toimintatapojen jakaminen ovat keskeisessä roolissa. Pelkästään maanantainen seminaari kokosi paikalle noin 50 Fortune 500 -yrityksen toimitusjohtajaa.

Uusi sitouttamismalli toimitusjohtajille


CECP julkisti seminaarissa myös uuden sitouttamismallin, joka listaa kahdeksan toimitusjohtajan avaintehtävää. Mallin mukaan hyvä toimitusjohtaja sekä lahjoittaa ja tekee hyvää yhteiskunnassa itse että kannustaa koko henkilöstöään ja muidenkin yhtiöiden toimitusjohtajia.

Kuulostaa kenties suureelliselta? Paikalla olleena voin kuitenkin todeta, että toimitusjohtajien sitoutuminen ja innostus yhteiskuntavastuuseen oli käsin kosketeltavaa. Kun kokeneempi toimitusjohtaja puhui vakavissaan hyvän tekemisestä, lahjoittamiskulttuurille vihreämmät jäivät selkeästi pohtimaan. Eräskin johtajista sanoi, että olo on entistä sitoutuneempi, kun kuulee ympärillä olevien kollegoiden kannustavista esimerkeistä ja aloitteista.

Liikkuva kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, joten kannattaa katsoa tämä vajaan viiden minuutin video.

Kuuntele henkilöstöä!


Yksi viesti nousi ylitse muiden: kuuntele ja sitouta henkilöstöä yhteiskuntavastuun ja lahjoittamisen saralla! Ursula Burns (Xerox), Karim Khoja (Rosh), Bob Moritz (PwC) ja Marc Benioff (Salesforce.com) nostivat kaikki esille henkilöstön tärkeyden. Vaikka yrityksellä on hyvä olla omat suuntalinjansa, on hyvä antaa myös henkilöstön vaikuttaa siihen, mihin lahjoituksia ja yhteiskuntavastuuta suunnataan. Tämä henkilöstön sitouttaminen (employee engagement) näkyy amerikkalaisessa lahjoittamiskulttuurissa esimerkiksi niin, että moni työntekijä saa käyttää pienen osan työajastaan vapaaehtoistyöhön itselle tärkeässä organisaatiossa, kuten kodittomien soppakeittiössä tai hirmumyrskyn tuhoja paikkaavassa avustusjärjestössä.

Salesforce.com säätiön 1-1-1-malli on erityisen kiinnostava. Mallin mukaan yritys antaa takaisin yhden prosentin takaisin yhteisölleen niin henkilöstönsä, tuotteidensa kuin pääomansa osalta. Henkilöstö lahjoittaa aikaansa tekemällä vapaaehtoistyötä, yritys lahjoittaa tuotteita niitä tarvitseville ja yritys lahjoittaa myös pääomaa.

Mallista saa parhaiten kuvan katsomalla tämän videon.


Lahjoittamista ja kumppanuuksia


Corporate philanthropy viittaa ennen kaikkea lahjoittamiseen ja yhteiskuntavastuuseen. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa tapa, jolla yritys voi tehdä yhteistyötä yleishyödyllisten organisaatioiden kanssa. Lisänä paletissa ovat erilaiset kumppanuudet puhtaasti sponsoroinnista strategisempaan sisältöyhteistyöhön. Rahakirstuja on yritysten säätöiden lisäksi esimerkiksi markkinointiosastolla, HR-osastolla sekä eri johtajien kammareissa.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Hallitus varainhankinnan ytimessä

Kun kiersin aiemmin yritysjohdon kanssa sijoittajatapaamisissa, yksi kysymys nousi aina esille: omistavatko pörssiyhtiön johto ja hallitus oman yhtiön osakkeita. Mikäli vastaus oli ei, sijoittaja nosti kulmakarvojaan: mikä yhtiössä on vikana, kun omakaan johto ei halua sitoutua siihen rahallisesti?

Aivan samalla lailla toiminnanjohtaja ja hallitus ovat keskeisessä roolissa yleishyödyllisissä organisaatioissa Amerikassa. Hallitus on varainhankinnan ytimessä – sekä lahjoittamassa itse että etsimässä lahjoittajia.

Varainhankinnan ydinryhmä


Varainhankinnan yhteydessä puhutaan usein Henry A. Rosson luomasta sidosryhmämallista (constituency model). Tämän mallin keskeinen ajatus on, että organisaatiolla on erilaisia sidosryhmiä, joista toiset ovat keskeisemmässä roolissa varainhankinnassa verrattuna toisiin. Ytimen muodostavat johto, hallitus ja suurten lahjoitusten tekijät.

Varainhankinta lähtee tämän kolmen koplan ydintiimistä. Esimerkiksi oopperatalon johdon ja hallituksen täytyy olla sitoutuneita organisaatioonsa. He lahjoittavat itse ja hankkivat oopperalle myös lahjoittajia. Lähes kaikilla hallituksilla on ”anna ja/tai hanki” -periaate eli jokaisen hallituksen jäsenen täytyy tuoda tietty summa organisaatiolle vuodessa. Tehokas hallitustyöskentely on siis kaukana pelkästä kokouksissa pönöttämisestä ja luottamustoimien keräämisestä ansioluetteloon.

Aktiivisuutta!


Vaikka varainhankinta on kirjattu hallitusten tehtäviin Amerikassa, se ei toimi aina kivuttomasti täälläkään. Carol Weisman antaa The Chronicle of Philanthropyn kirjoituksessaan ohjeita, mitä tehdä, kun hallitus haraa vastaan. Hänen mukaansa hallituksen jäsenenellä on kolme vaihtoehtoa: ”Voit kirjoittaa ison shekin itse (kyllä, elämme vielä shekki-kulttuurissa Amerikassa), voit opetella tekemään itse varainhankintaa tai voit antaa hallituspaikkasi sellaiselle, joka suostuu tähän”.

Weismanin mukaan seuraavat konstit auttavat saamaan hallitusta luontevammin mukaan varainhankintaan:

  • Valmistaudu käyttämään paljon aikaa hallituksen jäsenten kouluttamiseen, mikäli varainhankinta on heille uutta.
  • Määrittele varainhankinta mieluummin prosessiksi kuin tapahtumaksi. Varainhankinta on ennen kaikkea suhteiden luomista.
  • Tarjoa hallituksen jäsenille vaihtoehtoisia tapoja osallistua varainhankintaan. Toisille rahan pyytäminen ei ole luontevaa. Sen sijaan he voivat hyvinkin mielellään auttaa lahjoitusten jälkeisessä suhteiden hoidossa, järjestää tapaamisia työkavereidensa kanssa tai isännöidä kotona tilaisuuksia, joissa esitellään organisaation toiminta-ajatusta.
  • Jos mikään yllä mainituista ei toimi, keksi luonteva tapa saada jäsen lähtemään hallituksesta, mutta pysymään muulla tavalla mukana toiminnassa – esimerkiksi työryhmän jäsenenä tai vapaaehtoisena.

Weisman huomauttaa, että vie aikansa, jotta hallituksesta tulee toimiva varainhankinnan koneisto. Työ on kuitenkin aikansa väärtti.

torstai 7. helmikuuta 2013

Haluatko pelastaa sademetsän?

Koin eilen jotakin hämmentävää. Kävellessäni noin kymmenen kadunväliä Broadwayta pitkin minua pyydettiin pelastamaan sademetsä, auttamaan maailman lapsia kahden eri järjestön kautta ja lahjoittamaan Greenpeacelle.

”Tämä on liikaa”, totesin vihdoin Greenpeacen edustajalle. Vaikka haluaisinkin tehdä maailmasta paremman paikan, en voi auttaa kaikkia apua tarvitsevia. Autan osaltani lahjoittamalla taiteen ja kulttuurin saralla.

Kokemus oli hämmentävä, sillä kaduilla tapahtuvat keräykset eivät ole New Yorkissa tavallisia – toisin kuin Suomessa. Valtaosa ihmisistä ei luota rahankerääjiin kaduilla. Enkä ihmettele. Eiliset rahankerääjät olivat erittäin päällekäyviä. Lisäksi maassa, jossa shekkivihkokulttuuri vielä kukoistaa, ajatus henkilökohtaisen tilinumeron tai muiden antamisesta kadulla olisi pöyristyttävä.

Yksi monista lahjoitusten kerääjistä.

Milloin kannattaa mennä kadulle?


Kadulla tapahtuville keräyksille on oma paikkansa. Suomessa Punainen Risti, Amnesty, Greenpeace ja muut vastaavat organisaatiot ovat tehneet tätä kautta aikojen. Olemme kasvaneet tähän kulttuuriin.

Joidenkin tutkimusten mukaan tällä keräystavalla voidaan kosiskella erityisesti nuoria, sillä kerääjätkin edustavat yleensä nuorempaa sukupolvea ja yhteys syntyy helpommin.

Ja totta – tämä varainhankintamuoto on varmasti helpompi kuin esimerkiksi suoramarkkinointikirjeet.

Tavoitteena pitkäaikaiset suhteet


Menestyksekkäin varainhankinta ei ole kadunvarsikampanjointia. Itse asiassa itse koen kadunvarsikeräykset vastenmielisiksi. Ja taideorganisaatioille ne eivät sovi.

Parhaimmillaan varainhankinta rakennetaan organisaation perusajatuksen ja strategian pohjalta. Henkilöstöä palkataan tarpeeksi tähän tehtävään. Varainhankinta on sijoitus, joka vaatii pitkän pohjatyön. Tavoitteena ovat pitkäaikaiset suhteet, joita hoidetaan jatkuvasti. 

Keinoja on monia, joista kampanjat ovat vain yksi. Kampanjoidenkin jälkeen on syytä muistaa, että lahjoittajasuhteesta pitää huolehtia. Suomessakin tililtä tapahtuvaan suoraveloitukseen ei kannata tuudittautua. Jos suhdetta hoidetaan oikein, lahjoittaja sitoutuu organisaatioon yhä enemmän. Ja "tikapuuajattelun" tai elinkaariajattelun tavoin lahjoitukset kasvavat.

Vetoa tunteisiin!


Esittävillä taiteilla on erikoisasema: tunteiden herättäminen liikkeen, musiikin ja kielen avulla. Paukkuja kannattaakin laittaa siihen, että mahdollisimman moni mahdollinen lahjoittaja pääsee kokemaan esityksiä. Kun henkilön sydämessä tapahtuu liike hänen nähdessään esityksen, ovi lahjoittajan elämään on avattu – todennäköisesti pysyvästi!

maanantai 28. tammikuuta 2013

Varainhankinnan monet kasvot

Valtioiden budjettien kiristyessä eurooppalaiset taideorganisaatiot joutuvat jatkossa hankkimaan yhä suuremman osan rahoituksestaan omalla, aktiivisella varainhankinnallaan. Viimeksi asiaa kommentoi markkinointiguruna tunnettu, Kennedy Centerin johtaja Michael Kaiser blogikirjoituksessaan Huffington Postissa.

Kaiser viittaa kirjoituksessaan ranskalaisten museoiden yhteisörahoitushankkeisiin. Vaikka yhteisörahoitus on yksi oiva keino, varainhankintaa ei kannata Kaiserin mielestä ajatella näin suppeasti. Esimerkiksi isojen lahjoitusten saamiseksi on rakennettava järjestelmällisesti oma suurten lahjoitusten (major girfts) ohjelmansa. Olen asiasta ehdottomasti samaa mieltä.

Puolet tuloista varainhankinnasta


Amerikassa varainhankinta on taideorganisaatioille ja muille yleishyödyllisille organisaatioille elinehto. Kuten Kaiserkin kirjoittaa, kyse ei ole siitä, kumman maan malli olisi parempi. Amerikassa taideorganisaatiot ovat vain ajautuneet tähän, koska valtio on ottanut maassa vetäytyneemmän roolin.

Kuten National Endowment of the Artsin marraskuussa julkaistu raportti kertoo, 45 prosenttia tuloista virtaa kassaan varainhankinnan kautta. Valtion, osavaltion ja paikallisen avun osuus on vain seitsemän prosenttia.


Esimerkki lahjoittajille osoitetusta muistolaatasta Jazz at Lincoln Centerissä, New Yorkissa.

Organisaatio ja brändi kuntoon


Varainhankinta ei elä omassa lokerossaan. Se on vahvasti sidoksissa organisaation yleiseen toimivuuteen sekä brändiin.

Kaikki lähtee organisaation toiminta-ajatuksesta. Teatteriryhmän tai museon täytyy aivan ensin löytää se oma, erityinen osaamisensa. Sanomattakin on selvää, että taiteen täytyy olla laadukasta. (Laatukriteereistä keskustelu on sitten asia erikseen.)

Sijoitus ja suhteiden luomista


Varainhankinta on sijoitus. Se tarkoittaa aikaa ja työvoimaa. Kenenkään ei voi olettaa tekevän varainhankintaa toisella kädellä. Miksi? Varainhankinta on ennen kaikkea suhteiden luomista ja näiden suhteiden huolellista ja pitkäaikaista hoitamista.

Paukkuja on hyvä kohdistaa karkeasti kolmeen suuntaan: yksityisille lahjoittajille, säätiöille ja yrityksille. Yritykset paitsi lahjoittavat, toimivat myös kumppaneina. Välillä yritysten raha tulee säätiön kautta lahjoituksina, välillä esimerkiksi markkinoinnin tai yhteiskuntavastuun budjeteista.

Kertalahjoituksesta testamenttiin


Varainhankinnan kanavia on monia. Yksityishenkilöitä voidaan kosiskella aluksi kerta- ja vuosilahjoittajiksi. Euroopassa myös kuukausilahjoitukset ovat tavallisia esimerkiksi Amnestylle. Kun lahjoittaja on saatu kiinnostumaan organisaatiosta, hänestä pidetään erittäin hyvää vuolta. Vähitellen osa lahjoittajista siirtyy antamaan suurempia lahjoituksia. Lahjoittajia voidaan houkutella myös testamenttaamaan osa omaisuudestaan taideorganisaatioille.

Oman lukunsa muodostavat erilaiset kampanjat, joita tehdään esimerkiksi uusia rakennuksia tai muita yksittäisiä projekteja varten. Amerikassa myös erilaiset varainhankintatilaisuudet (fundraisers) ovat tärkeä osa varainhankintaa. Jokaisella taideorgainsaatiolla on lisäksi yksi isompi juhlagaala vuodessa.


Kutsu Dance Theatre of Harlemin vuotuiseen Vision Gala -iltaan.

Onnistuessaan aktiivinen varainhankinta hyödyttää taideorganisaaatiota monella tavalla. Rahoitus jakaantuu useampaan koriin, mikä vähentää riskiä. Lisääntyvä rahoitus mahdollistaa myös uuden sisällön tekemisen. Tämähän on kaikkien tavoitteena? Entäpä, jos esimerkiksi oopperaryhmä saa yrityskumppanuuksien kautta uutta yleisöä? Ja yritys uusia, mahdollisia asiakkaita? Kumpikaan tuskin pahastuu.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Nykypäivän Robin Hood

Robin Hood antaa rikkailta köyhille. Samasta ideasta syntyi myös newyorkilainen Robin Hood -säätiö. Tämä organisaatio kerää rahaa ja taistelee köyhyyttä vastaan. Osa muistanee Robin Hoodin esimerkiksi hirmumyrsky Sandyn jälkeen järjestetystä hyväntekeväisyyskonsertista.

Jo vuodesta 1988 lähtien toimineessa organisaatiossa on jotakin poikkeuksellista ja vaikuttavaa. Se yhdistää ainutlaatuisella tavalla liikemaailman kurinalaisuuden, sijoittamisajattelun sekä tulosten mittaamisen lahjoittamiskulttuuriin. Eikä ihme, sillä säätiön perustivat entiset rahoitusalan ammattilaiset.

Lahjoitus on sijoitus


Robin Hoodin ajattelumalli on varsin suoraviivainen. Sen tekemä lahjoitus on sijoitus. Ja kuten minkä tahansa sijoituksen, tämänkin täytyy tuottaa tulosta. ”Teemme lahjoituspäätökset, kuten rahoitusalalla. Niin, että voitto on mahdollisimman suuri. Sijoittamasi dollari tulee takaisin 15-kertaisena.”

Amerikassa Robin Hoodia pidetään lahjoittamissektorilla alansa edelläkävijänä. Se toi lahjoittamiskulttuurin riskilahjoittamisen (venture philanthropy) ajattelun, mikä vastaa rahoitusmaailman riskipääomaa.

Robin Hood tekee hyvin tarkan seulonnan organisaatioista, joille se kerää rahaa. Jo pääsy tähän noin 200 organisaation joukkoon on saavutus. Säntillisyys jatkuu kuitenkin myös tuon jälkeen. Lahjoituksia saava organisaatio raportoi säännöllisesti Robin Hoodille. Vastikkeeksi Robin Hood sijoittaa organisaatioihin useamman vuoden ajan ja tuo myös tietojaan ja taitojaan organisaation avuksi.

Tuloksia ja läsnäoloa


Robin Hoodin malli on vain yksi malli amerikkalaisessa lahjoituskulttuurissa. Näin tiukka malli ei edes toimisi joillakin sektoreilla, kuten taiteessa, jota on vaikeaa mitata.

Yhtenäistä nykypäivän lahjoittajille kuitenkin on, että kaikki lahjoittavat haluavat olla aiempaa enemmän mukana vaikuttamassa sen organisaation toimintaan, jolle antavat lahjoituksia. Joku voi valita tavakseen vapaaehtoistyön esimerkiksi Summerstagen festivaalioppaana. MoMA-museoon jäseneksi liittyvä saa jo pienen rahasumman jälkeen kutsuja erilaisiin jäsentilaisuuksiin sekä lukuisia alennuksia. Columbia Business Schooliin merkittäviä lahjoituksia tekevä on usein läsnä koulun toiminnassa myös vierailevana luennoitsijana. Rakennusten nimeäminen lahjoittajien mukaan on edelleen arkipäivää.

Johnson Center for Philanthropyn tuoreen tutkimuksen mukaan erityisesti nuoret lahjoittajat haluavat aiempia sukupolvia enemmän tuloksia tehdessään lahjoituksia. He seuraavat myös aiempaa enemmän tovereidensa esimerkkiä päättäessään, minne rahansa laittavat.

Varainhankinta on sijoitus


Mitä tämä kaikki tarkoittaa varainhankintaa tekeville taideorganisaatioille ja muille organisaatioille? Organisaatioiden on ajateltava yhä strategisemmin. Lahjoittamisen tavoin myös varainhankinta täytyy nähdä sijoituksena. Menestyksekäs varainhankinta on pitkän ja järjestelmällisen työn tulosta. Varainhankinta ei myös elä omassa yksinäisyydessään, vaan on tiukasti sidoksissa organisaation viestintään ja markkinointiin. Jos organisaatiossa on muita vikoja, ei varainhankintakaan voi toimia.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Lahjoittamiskulttuuri tarttuu

Asun New Yorkissa nyt kolmatta ja tältä erää viimeistä talvea. Olen saanut tartunnan, johon ei ole lääkettä.

En puhu nyt influenssasta, vaan halusta tehdä lahjoituksia minulle tärkeille organisaatioille. Olen alkanut tukea Central Park Conservancya ja Dance Theatre of Harlemia. Ensimmäinen huolehtii minulle juoksijana ja ilmaisten ulkoilmatilaisuuksien ystävänä tärkeästä Central Parkista. Jälkimmäinen on maailmanluokan tanssiorganisaatio, jonka perusideana on edistää tasavertaisuutta. Tavoitteena on antaa tanssijoille mahdollisuudet balettiin ihonväristä riippumatta. Olen myös osallistunut suomalaisen elokuvaohjaajan Alli Haapasalon Hurricane, Brooklyn -elokuvan, laulaja-lauluntekijä Paula Jaakkolan debyyttialbumin sekä Maracatu New Yorkin uuden albumin yhteisörahoitushankkeisiin.

Sisäinen palo


Lahjoittaminen ja rahoittaminen lähtevät sisäisestä halusta tukea itselle tärkeää organisaatiota. Yhdysvalloissa tämä on välttämättömyys maan erilaisesta historiasta johtuen. Valtion tukea riittää vain murto-osalle, ja moni organisaatio on riippuvainen erityisesti yksityisistä lahjoittajista.

Suomessa on helppo tuudittautua ajatukseen, että maksamme korkeita veroja ja valtio huolehtii taideorganisaatioista. Tämä pätee vain osittain. Suomessakin valtion tuki jakautuu varsin epätasaisesti, ja Kansallisoopperan kaltaiset tahot keräävät suhteessa suurimman potin. Lisäksi valtiontalouden kiristyessä taide ja kulttuuri ovat perinteisesti olleet ensimmäisten kärsijöiden joukossa.

Asian voi kysyä myös toisinpäin: mikä taidemuoto on itsellesi tärkeä? Entä, jos lahjoittaisit pienen summan ja taideorganisaatio voisi tuottaa yhä enemmän esityksiä, näyttelyitä tai muuta sisältöä?

Toki olen edelleen myös sitä mieltä, että verovähennykset toimisivat erinomaisina porkkanoina.

Muutoksen tuulia


Suomessa tehdään lahjoituksia ja rahoitetaan taideorganisaatioita sekä - projekteja. Tsunamin kaltaiset katastrofit, Punainen Risti ja Amnesty International saavat suomalaiset löysäämään lompakonnyörejään. Taidepuolellakin lahjoittamista on, mutta varsinkin suurista lahjoituksista on mieluummin pysytty hiljaa. Lisäksi pienemmät yksityisten ihmisten tekemät lahjoitukset taideorganisaatioille ovat harvinaisempia.

Yrityspuolella moni keskittyy edelleen logonäkyvyyteen, vaikka todellinen kumppanuus taideorganisaation ja yrityksen välillä on paljon enemmän – parhaimmillaan yhteisen sisällön tuottamista ja molemmille uusien kohderyhmien tavoittamista.

Olen huomioinut erityisen ilahtuneena viimeaikaiset muutoksen tuulet sekä lahjoittamisen että rahoittamisen saralla. Mesenaatti.me on käynnistänyt maailmalta tuttua yhteisörahoitusajattelua. Rahoittaessaan tiettyä hanketta rahoittaja saa jonkin vastikkeen, kuten levyn. Pilottihankkeena on muun muassa Jussi Pöyhösen levytyshanke hänen Bel Vel -yhtyeensä kanssa. Törmäsin tällä viikolla sosiaalisessa mediassa myös erilliseen joukkorahoitushankkeeseen, jossa on tarkoitus ostaa vuonna 1938 avattu AXA-elokuvateatteri Töölöstä suuremmalla joukolla. Yrityspuolella viestintätoimisto Miltton on puolestaan vahvistanut paukkujaan yritysten ja kolmannen sektorin väliseen yhteistyöhön. Viime viikolla Miltton julkisti yhteistyön alkamisesta Ruotsin kansallismuseon kanssa.

Tästä on hyvä jatkaa.