Lahjoittamiskulttuuri tarttuu

Asun New Yorkissa nyt kolmatta ja tältä erää viimeistä talvea. Olen saanut tartunnan, johon ei ole lääkettä.

En puhu nyt influenssasta, vaan halusta tehdä lahjoituksia minulle tärkeille organisaatioille. Olen alkanut tukea Central Park Conservancya ja Dance Theatre of Harlemia. Ensimmäinen huolehtii minulle juoksijana ja ilmaisten ulkoilmatilaisuuksien ystävänä tärkeästä Central Parkista. Jälkimmäinen on maailmanluokan tanssiorganisaatio, jonka perusideana on edistää tasavertaisuutta. Tavoitteena on antaa tanssijoille mahdollisuudet balettiin ihonväristä riippumatta. Olen myös osallistunut suomalaisen elokuvaohjaajan Alli Haapasalon Hurricane, Brooklyn -elokuvan, laulaja-lauluntekijä Paula Jaakkolan debyyttialbumin sekä Maracatu New Yorkin uuden albumin yhteisörahoitushankkeisiin.

Sisäinen palo

Lahjoittaminen ja rahoittaminen lähtevät sisäisestä halusta tukea itselle tärkeää organisaatiota. Yhdysvalloissa tämä on välttämättömyys maan erilaisesta historiasta johtuen. Valtion tukea riittää vain murto-osalle, ja moni organisaatio on riippuvainen erityisesti yksityisistä lahjoittajista.

Suomessa on helppo tuudittautua ajatukseen, että maksamme korkeita veroja ja valtio huolehtii taideorganisaatioista. Tämä pätee vain osittain. Suomessakin valtion tuki jakautuu varsin epätasaisesti, ja Kansallisoopperan kaltaiset tahot keräävät suhteessa suurimman potin. Lisäksi valtiontalouden kiristyessä taide ja kulttuuri ovat perinteisesti olleet ensimmäisten kärsijöiden joukossa.

Asian voi kysyä myös toisinpäin: mikä taidemuoto on itsellesi tärkeä? Entä, jos lahjoittaisit pienen summan ja taideorganisaatio voisi tuottaa yhä enemmän esityksiä, näyttelyitä tai muuta sisältöä?

Toki olen edelleen myös sitä mieltä, että verovähennykset toimisivat erinomaisina porkkanoina.

Muutoksen tuulia

Suomessa tehdään lahjoituksia ja rahoitetaan taideorganisaatioita sekä - projekteja. Tsunamin kaltaiset katastrofit, Punainen Risti ja Amnesty International saavat suomalaiset löysäämään lompakonnyörejään. Taidepuolellakin lahjoittamista on, mutta varsinkin suurista lahjoituksista on mieluummin pysytty hiljaa. Lisäksi pienemmät yksityisten ihmisten tekemät lahjoitukset taideorganisaatioille ovat harvinaisempia.

Yrityspuolella moni keskittyy edelleen logonäkyvyyteen, vaikka todellinen kumppanuus taideorganisaation ja yrityksen välillä on paljon enemmän – parhaimmillaan yhteisen sisällön tuottamista ja molemmille uusien kohderyhmien tavoittamista.

Olen huomioinut erityisen ilahtuneena viimeaikaiset muutoksen tuulet sekä lahjoittamisen että rahoittamisen saralla. Mesenaatti.me on käynnistänyt maailmalta tuttua yhteisörahoitusajattelua. Rahoittaessaan tiettyä hanketta rahoittaja saa jonkin vastikkeen, kuten levyn. Pilottihankkeena on muun muassa Jussi Pöyhösen levytyshanke hänen Bel Vel -yhtyeensä kanssa. Törmäsin tällä viikolla sosiaalisessa mediassa myös erilliseen joukkorahoitushankkeeseen, jossa on tarkoitus ostaa vuonna 1938 avattu AXA-elokuvateatteri Töölöstä suuremmalla joukolla. Yrityspuolella viestintätoimisto Miltton on puolestaan vahvistanut paukkujaan yritysten ja kolmannen sektorin väliseen yhteistyöhön. Viime viikolla Miltton julkisti yhteistyön alkamisesta Ruotsin kansallismuseon kanssa.

Tästä on hyvä jatkaa.